torstai, 17. joulukuu 2009

Rajoista

 

Pieni lapsi ja Äiti-Venäjä eivät ole samasta puusta. Lapsi tarvitsee rajoja ja rakkautta. Venäjälle riittävät pelkät rajat. Mielummin betonista, ettei tarvitse olla alituisesti siirtelemässä. Aikuisellakin on rajat, niiden koordinaatit tahtovat vain olla vähän hukassa. Tähän vedoten jotkut tulkitsevat omia rajojaan hyvinkin väljästi. Meillä töissäkin on eräs henkilö, jonka nimeä en tohdi tässä yhteydessä mainita. Voi sitä tulkinnan ilotulitusta, hänen rajojensa sisäpuolelle mahtuvat niin naapurin vaimo, kuin kaverin hammasharjakin. Täytyy myöntää, että olin kateellinen Topille. Olin, kunnes tajusin että se oli minun harjani. Kaveritten kanssa sovittiin, ettei kerrota Arskalle kuka se vaimo on.


 

Ihan oma lukunsa ovat hullut. Heihin lasken kaikki maratoonarit. Kun ihmisen fyysisen suorituskyvyn rajat ovat niin härän peitossa kuin maratoonarilla, niin tilanne on epätoivoinen. Sitäpaitsi eivät ne rajat maratonia juoksemalla selviä. Itse olen jokaisen maaliintulon jälkeen todennut ylittäneeni itseni, eli tehnyt rajaloukkauksen. Silloin kun suksi on lipsunut olen toikkaroinut niin vahvasti omien rajalinjojen sisäpuolella, ettei edes puomia ole näkynyt. Naisseikkaluistani voin muuten sanoa ihan samaa.


 

Onhan niitä tietysti muitakin tapoja koetella omia rajojaan: vuoristokiipeily, triathlon, basehyppy ja Tallinnan risteily. Kaikissa niissä kroppa joutuu äärimmäisen koville. Pelko, sisu, rohkeus, nöyryys, yksinäisyys ovat avainsanoja näille extreme-urheilijoille. Viimeksi mainitulle viimeksi mainittu vain siinä tapauksessa, ettei joudu Kesklinnan putkaan, koska siellä ei kuulemma voi tuntea yksinäisyyttä. Tämä tieto perustuu asiantuntijalausuntoon vuodelta 2003, joten tilanne saattaa olla muuttunut, kuten Topikin väittää olevansa.


 

Extremeurheilijoita yhdistää varmaan myös jonkinlainen hengen ja materian vuoropuhelu, enkä nyt tarkoita sitä kun Topi söi ruokalassa neljä lautasellista hernekeittoa. Fyysisen ponnistuksen rinnalla mieltä raastavat myös henkiset rajat. Mielessä väikkyy ehkä myös halu kurkistaa toiselle puolelle. Tosin ei siellä muuta ole kuin Matti ja Teppo jotka hoilottavat kurkku suorana:”et voi tulla rajan taa.” Alkuasukasheimoillakin on tavattu samansuuntaisia pyrkimyksiä. Kävellään tulisilla hiilillä, hypitään alkeellisia benjihyppyjä ilman kuminauhaa ja tehdään jos jonkinlaista suggerointia. Masaimiehet juosta hölköttävät kyläsuutarin tekemissä sandaaleissa rapiat satakunta kilometriä naapurikylään lehmiä varastamaa, ja samantien takaisin. Se jolla on eniten lehmiä saa parhaat morsiamet, joten asiallisella asialla ne pojat hölkkäävät. Extremeä lajista tekee se, että saattaa tulla rukkaset. Lajiin nimittäin kuuluu myös perinne, että varastetut lehmät palautetaan.

Valkoisen rodun edustajana koen päässeeni huomattavasti helpommalla. Naapurivaaran lavalla miestentansseissa sain rukkaset, vaikka humppani on kuulemma ihan maakunnan ykköskamaa. Eipä tarvinnut meikäläisen satoja kilometrejä hölköttää lehmä liekanarussa. Riitti kun vihapäissäni huutelin torjujalleni: ”s... nan lehmä, mikä luulet olev..” loppu häipyi horisonttiin kun järjestysmies päätti aloittaa seurustelun kanssani. Suhteemme jäi lyhyeksi mutta kiihkeäksi.


 

Kulttuuripuolellakin voi koetella rajojaan. Hollolan Lahdessa järjestetään vuosittain runomaraton. Asiantuntemukseni perustuu pelkkään luulemiseen, mutta vahvaan sellaiseen. Luulen, että juottoasemilla nestevajausta täydennetään tunnollisesti, ovathan Leinon ja Saarikosken esimerkki viitoittamassa tietä nykypäivän runoilijoille. Itsekin olen pohtinut, että kävisin trikoissa ja hikinauha päässä heläyttämässä: ”Anni tanni talleroinen, punaposki pulleroinen” jos lopun aikaa saisi maratonilla istuskella juottoasemalla, niin kyllähän se kotiolot voittaisi.

Musiikillisia rajojaan en tiedän muiden etsineen kuin lauluyhtye Rajattomien. Globaalissa maailmassa tilanne on jotensakin ymmärrettävissä, mutta vähintään viisumin hankkimista suosittelen heillekin itäänpäin mentäessä. Jos nimi onkin johdettu keikkapalkkion kattoa pohdittaessa, niin pidän sitä varsin onnistuneena. Silmäilen tässä samalla firman kulukuitteja toisella sieraimella. Sain idean. Muutan yhtiön nimeksi Pohjaton.


 


 

keskiviikko, 16. joulukuu 2009

Lopettaminen

 

Olen päättänyt lopettaa. Ihan tykkänään. Siis niinkuin sillä tavalla, ettei heti kohta ala uudestaan. Ei vaikka yllytettäisi, eikä edes silloin vaikka ei yllytetä. Selkärankaa pitää olla, ja laajempi ymmärrys ihmisen fysiologiasta, ainakin sikäli, että tietää mihin selkäranka päättyy. Perseeseen, ja sinnehän ne hyvätkin päätökset monesti valuvat, paitsi ne jotka ovat sieltä jo valmiiksi. Sellaisen karikon tahi pikemminkin kumpareikon aion välttää. Minun lopettamisessani on paljon enemmän semmoista lopunajan meininkiä kuin keskimäärin.


 

Lopettamista on niin monenlaista, ensimmäisenä tulevat tietysti mieleen tupakki, viina ja naapurin kissa. Mutta voi veikkoset lopettaa voi niin paljon kaikenlaisia asioita joita ei yhtäkkiseltään tule edes miettineeksi. Tärkempää on oikeastaan ymmärtää, että samalla kun lopettaa niin huomaamatta tule aloittaneeksi jotain muuta. Esimerkiksi jos lopettaa mököttämisen, niin tulee huomaamatta aloittaneeksi puhumisen. Paitsi jos on mököttänyt vaimolle, koska kaikki on jo sanottu niin voidaaan siirtyä suoraan seksiin. Suosittelenkin mököttämistä itseni lisäksi erityisesti kaikille muille.

Uiminen on myöskin mielenkiintoinen laji. Sen kun lopettaa ulapalla, niin on syytä aloittaa kelluminen välittömästi, muutoin menee pohjaan kuin kivi. Koska merivirtojen armoilla kellumisessa ei ole sen suurempaa viisautta, niin enpä juuri keksi, että kenelle voisi suositella uimisen lopettamista. No anoppi käväisi mielessä, mutta meni heti pois.


 

Aloittaminen on lopettamisen veli. Kuten jo edellä pohdiskelin, niin lopettaminen merkitsee myös jonkin uuden aloittamista. Paitsi ei tietenkään pyövelillä, joka pystyy lopettamaan lopettamisen. Aloittaminen on myös siinä mielessä merkittävä asia, että jos ei aloittaisi eipä sitten tarvitsisi olla aina lopettelemassakaan. On toki olemassa sellaisiakin asioita joita ei edes halua lopettaa. Otan niistä esimerkiksi vaikkapa hmm.. no.. hmm... no vaikka seksi. Taukoja voi toki pitää. Kahvia ja pullaa voi olla tarjolla väliajalla vähän niinkuin teatterissa. Siitä tulikin mieleen, että kulttuuripuolella pitää olla hirveän tarkkana aloituksen ajankohdasta. Kerran tuli annettua väliablodit kun kaupunginorkesteri vasta lopetti soitinten virittelyn. No minusta se joka tapauksessa kuullosti ihan Haydenilta.


 

Huomaan tässä itsekin oppineeni lopettamisen filosofiasta uusia näkökulmia. Ehdollisuudesta kypsyy mahdollisuus ja ehdottomuudesta mahdottomuus. Luulen tarkoittavani tällä sitä, että lopettamiseen kannattaa suhtautua aina pienellä varauksella. Monella tupakkimiehellä on esimerkiksi paljon paremmat mahdollisuudet lopettaa tupakointi kuin meikäläisellä. Kun ei ole tullut koskaan aloittaneeksi, niin milläs lopetat. Tuli mieleen myös tämä kulunut kysymys:” Vieläkö lyöt vaimoasi?” Tuli mieleen myös kulunut vastaus:”en vielä.” Kyllä siinäkin lopettamisen ja aloittamisen raja on niin hämärä, ettei oikein tiedä kumpi pitäisi lopettaa ensin, muna vai kana. Omat perhesuhteeni ovat sikäli kimurantit, että jos löisin niin vaimo löisi takisin. Munasta tulikin mieleen seksi. Taas. Nimittäin se onkin semmoinen asia että sitä ei tarvitse lopettaa. Se kuulemma loppuu ajan myötä ihan itsekseen, mikä on kiva, koska sillä tavalla säästyy hirveästi vaivaa. Voi senkin energian säästää jonkun muun lopettamiseen, esimerkiksi seksistä puhumisen, teot puhukoot... tulipas hiljaista.